Poikani Jouni syntyi kampurajalkaisena. Lääkärit vakuuttivat meille, että hoitojen avulla hän kykenisi kävelemään normaalisti – muttei pystyisi koskaan juoksemaan kunnolla. Hänen elämänsä kolme ensimmäistä vuotta kuluivat leikkausten, kipsien ja kainalosauvojen merkeissä. Mutta kun hän oli kahdeksanvuotias, hänen kävelystään ei olisi voinut päätellä, että hänellä oli jalassaan ongelmia.
Naapurin lapset juoksivat leikkiessään ympäriinsä, niin kuin lapsilla on tapana, ja Jounikin saattoi mennä mukaan juoksemaan ja pelaamaan. Emme koskaan kertoneet hänelle, ettei hän todennäköisesti ikinä kykenisi juoksemaan niin hyvin kuin muut lapset. Niinpä hän ei tiennyt sitä.
Seitsemännellä luokalla hän päätti mennä muiden mukana maastojuoksujoukkueeseen. Hän harjoitteli joukkueen kanssa päivittäin. Hän teki lujemmin töitä ja juoksi enemmän kuin kukaan muu. Hän ehkä vaistosi, että niin monille toisille näköjään luonnostaan lankeavat kyvyt eivät tulleet hänelle ilmaiseksi. Vaikka koko joukkue juoksi, vain kuudella oli mahdollisuus päästä koulun edustusjoukkueeseen. Me emme kertoneet hänelle, ettei hän luultavasti koskaan yltäisi näiden joukkoon, joten hän ei tiennyt sitä.
Joukkue nimitettiin viikkoa myöhemmin. Jounin nimi oli listalla. Hän oli seitsemäsluokkalainen – kaikki muut olivat kahdeksannelta luokalta. Me emme koskaan kertoneet hänelle, ettei hänen pitänyt odottaakaan pääsevänsä edustamaan kouluaan.
Emme kertoneet, ettei hän pystyisi siihen … niinpä hän ei tiennyt. Hän vain pystyi!
-J.T.
Jos hän olisi tiennyt lääkärin ennusteen, kuinkahan olisi käynyt?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti